sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Kaikkialla








Vettä oli kaikkialla. Paljon vettä, ja lisää tuli koko ajan. 
Ei se haitannut, silti oli hyvät huilipäivät maalla. Oikeastaan tykkäsinkin kaikesta siitä vedestä, viihdyin siinä ja sen alla, oli hapekasta rauhaa katsella ympärille. 

 

lauantai 7. lokakuuta 2017

Olen havainnut ajan venyvän

































Mitä enemmän tapahtuu, sitä enemmän tarvitaan myös

kaislikoita
pusikoita
horisonttia
hiljaisuutta
omia polkuja
pysähtelytuokioita
näkemistä
perspektiiviä
pienen kohtaamista
taivaan tarkkailua
huomaamista
ja hiljentymistä. 


Havaintoja ajasta:
 
Tällä viikolla olen havainnut ajan venyvän. Ihmeellistä, niinkin voi käydä. Jossain kohtaa sen täytyy tietenkin ottaa venyminen kiinni, mutta mikä helpotuksen tunne siitä, että aika saattaa tarvittaessa (tai ihan vaan yllärinäkin) joustaa. 

Eilen kello oli vinksallaan, sitä piti katsoa pää sivukenossa, siten vasta tajusi oikean ajan, niinkin voi siis katsoa. Ja nähdä. 

Aikaan tuntuu myös mahtuvan enemmän, onkohan se mahdollistakaan. Silloinkin, vaikka se ei venyisi. Tunti voi olla ihan tupaten täynnä, tehtyä, aikaansaatua, sovittua, päätettyä, done. Riemastuttavaa! 

Aika voi olla luonteeltaan erilaista. Kesällä minun aikani oli uneliasta, muissa maailmoissa, paikallaan ja liikkumatonta. Ehkä siksi nyt sitä toisenlaista jaksaa paremmin. Nyt tapahtuu, täyttyy, ollaan juuri tässä ja saadaan aikaan. Katse on ihmeellisen kirkas ja varma. 



 

torstai 5. lokakuuta 2017

Sielu rauhoittuu





























Kävin kuvaamassa voimavarakuvan itselleni.
Sellainen kuvataan paikassa, jossa sielu rauhoittuu. 
Seisoin siis pusikossa. 


 
 

maanantai 2. lokakuuta 2017

Suuntana tuntematon











Lokakuu. 

Värien ja tunteiden syvyys, tummuus ja vahvuus.
Pehmeät, mutta salaperäiset vedet, matalat harmaat pilvet.
Tuuli, joka liikkuu hiljaa kuiskien, suuntana tuntematon, vaihteleva, hitaan pyörteinen.
Mieliala korkea ja samalla syvä, kaikenkattava. Avara ja hyvin kapea yhtaikaa. Hiljainen, hyvin hiljainen.
Hyvästien tuntu, ollaan hyvässä turvassa, nähdäänhän taas. 
Pois jostakin, eikä kuitenkaan minnekään muualle. Vain tässä, lokakuussa.
 
  

 

lauantai 30. syyskuuta 2017

Pitkälti valinnainen



































Näkökulmia. Näkymiä. Näköalapaikkoja.

Tässä ollaan. Taas viikko takana. Lauantai tuntuu olevan päivä, jolloin etsitään hengityksen rytmi kohdilleen ja katseelle oikea suunta. Väsynyt päivä, eikä ihme. Vaikeastakin pitää opetella löytämään luottamus, sillä kaikkihan on näissä omissa askeleissa, jalat omissa saappaissa. Mielen suunta on pitkälti valinnainen, niin se on, ja silti tummankin äärelle on hyvä hiljentyä hetkeksi. Sellaista olen tällä viikolla oppinut. Taas uutta.

Parempaa näköalapaikkaa ei olekaan kuin omasta itsestä käsin. 

  

torstai 28. syyskuuta 2017

Kaksi teosta - Katoavat sävyt


























Kaksi teosta 
antamani aiheen "Katoavat sävyt" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.





maanantai 25. syyskuuta 2017

Tätä ristiriitaisuutta
































Syysaurinko saa minut käpertymään piiloon, vetämään verhot valon eteen, pysymään suojassa. 
Olen jo täytetty valolla, en kaipaa lisää, se saa nyt vain päänsärkyä aikaan. En kuitenkaan väheksy aurinkoa, en mitenkään pärjäisi ilman. Hyvä että paistaa, valohan on elinehto. 
Syksy on kuitenkin minulle sellainen, missä kirkas aurinko on toisinaan ihan liikaa. 
Ja silti, valoisa maisema on voimaksi.

Voi sentään tätä ristiriitaisuutta. Olen nyt sellaista täynnä.

Olkoon viikko silti heleä!

lauantai 23. syyskuuta 2017

Takki tyhjänä






























Viikon myllytys taas takana, takki tyhjänä. En oikein muuta jaksa sanoa.


Kävin sentään yhdessä lempipaikassani. Sinne oli ilmestynyt vene, kaunis ja kutsuva. 
Teki mieli lähteä.









keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Oliko se tottakaan






























Täällä sulatellaan koettua. Viikonloppu Ahvenanmaan saaristossa, Bärön saaressa, oli ihmeellinen. Oli helppo hengittää kallioilla, meren kanssa samaan tahtiin. Katsella, ihmetellä, katsella lisää. Auringonnoususta auringonlaskuun ja vielä pitkälle pimeään, jolloin taustamusiikkina soivat pehmeä meri sekä heinäsirkat. 

Kyllä, kaikki koettu oli ihmeellistä. Jäinköhän sinne, oliko se tottakaan.































torstai 14. syyskuuta 2017

Saaristoon valokuvaamaan






























Olen lähdössä viikonlopuksi saaristoon valokuvaamaan. Olen ihan pyörryksissä, sillä se jo kuulostaakin niin mahtavalta etten oikein edes tajua! Olen Valokuvaterapiayhdistyksen hallituksen sihteeri ja näin ollen olen myös ollut tämän työpajan järjestelyprosessissa mukana. Reissuun lähden ihan puhtaasti työpajalaisena, en ohjaajana, joten rentouttavaa ja nautiskelua tiedossa! 

Oma luontosuhteeni... tänä aamuna ennen töihin menoa pikavisiitti meren rannassa, kaislikossa, pusikossa... ja yllä oleva kuva on tulos siitä. Se kertoo juuri tänään minun luontosuhteestani. Katsotaan mitä uutta selviää viikonlopun aikana.


 

tiistai 12. syyskuuta 2017

Salaisia piiloja






























Eilinen maanantaimaisema. 

Arki yllättää. Sillä on salaisia piiloja. Niissä asuu ajaton rauha, tuulen vire, ystävän ääni. Kesäkin sieltä vielä löytyi, se oli lämmin ja pehmeä.


 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Leijuin näyttelyssä






























Oletko käynyt katsomassa 
Jacob Hashimoton näyttelyn "Giants and Uncertain Atmospheres" Wäinö Aaltosen museossa Turussa?
Jos et, niin vielä ehdit! Näyttely on esillä 24.9. asti.
Suosittelen vahvasti, vaikuttavia ja mieleenpainuvia teoksia.

Leijuin näyttelyssä lomallani. Loma tuntuu jo nyt hyvin kaukaiselta, vähän kuin unelta, oliko sitä sittenkään? Valokuvien mukaan oli, taisi se sittenkin olla ihan totta, jos niihin on uskominen. Luulen kyllä, että ilman lomaa ja kaikkia siihen sisältyneitä kauneuden ja innostuksen kohtaamisia olisin nyt hyvin, hyvin väsynyt.
 

 

Alla

Gas Giant, 2014
Not So Much Discoveries as Memories, 2016
Armada, 2010 
































torstai 7. syyskuuta 2017

Puuvoimaa





























Puuvoimaa jokaiseen päivään.

Kuva eräältä aamulta, jolloin lähdin hakemaan tuulivoimaa
ja sainkin sitten lisäksi mahtavaa puuvoimaa! Kannatti taas mennä.

 

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Katsoa sen kiinni itseensä?

































 Voiko maisemaan jäädä? Katsoa sen kiinni itseensä? Sulautua, sitoa sielunsa, kadota siihen? 

Nyt tapahtuu kaikenlaista ja paljon. Sellaista hyvää ja ravitsevaa, tehtyä ja odotettua, jännittävää ja hirmuisen paljon kaunista. Sellaista, mikä saa arjen ärtymykset ja väsyt siirtymään pois tieltä, ne eivät juuri nyt uskalla avata suutaan, kadotkoot! On hyvällä täytetty olo. 

Ja vielä saa maiseman kaupan päälle, voiko niin käydäkään?! Löytää itsensä katselemasta horisonttiin tennarit täynnä rantahiekkaa. Ja kyllä! Tuntee kaikessa maailman hiljaisuudessa sulautuvansa maisemaan, katsovansa sen itseensä lopullisesti kiinni. 




maanantai 28. elokuuta 2017

Kaksi teosta - Muisto








Kaksi teosta 
Ninnun antaman aiheen "Muisto" inspiroimana,
minun tässä ja Ninnun Kuvittelun ilossa.


sunnuntai 27. elokuuta 2017

Syntyy ymmärrystä



























Kokoamisen oivallus. 

Olemme Ninnun kanssa jakaneet teoksia blogeissamme kerran kuussa Kaksi teosta - otsikon alla vaihtuvien aiheiden mukaan. Vuosi on kulunut, 2 x 12 teosta on tullut valmiiksi ja ollut esillä. Tekeminen on ollut mielenkiintoista ja innostavaa, on inspiroivaa kuvata aiheen mukaan ja myös niin, että rinnalla kulkee toinen ihminen omien teostensa kanssa. On hauskaa nähdä miten toinen tulkitsee aihetta ja miten te lukijat otatte teoksia vastaan. Kiitos katsomisesta ja kommenteista, ajatusten jakaminen on arvokasta ja vie myös eteenpäin, olen kiitollinen siitä!

Kokosin 12 teosta yhdeksi. Onpa jännää huomata tämä sävymaailma! Ja jonkinlainen yhteensopivuus muutenkin. Ja miten merkitykselliseksi jokainen teos onkaan itselle tullut! Voi olla, että jonkin niistä kuvaisin nyt toisin, mutta aika kulkee eteenpäin ja aiheet elävät ja muuttavat muotoaan matkan mukana. Huomaan taas sen, miten tärkeää kokoaminen on. Tehty tulee näkyvämmäksi itselle, huomaa saaneensa aikaan. Asiat, tapahtumat, kuvat ovat välillä niin irrallaan, paloina siellä sun täällä, mutta kokoaminen voi eheyttää ja auttaa näkemään laajemmin, kokonaisuutena. Palaset saattavat loksahdella paikalleen ja syntyy ymmärrystä. Niinkuin nyt tässä. Viimeisen vuoteni sävyt, maisemat ja tunnelmat, juurikin näin. 




 

tiistai 22. elokuuta 2017

Vaivun sohvan nurkkaan










Tiistai-ilta. Fillarilla kotiin kaatosateessa, kotona lämmintä päälle, mausteista teetä mukiin, sekaan vielä hiukan kardemummaa. Hämärää ja melankolista, vaivun sohvan nurkkaan Robert Doisneaun järkälemäisten valokuvateosten kanssa (A photographer's life ja Paris) ja ympärillä on ihan syksy. Tarvitaan kynttilöitä. 

Robert Doisneau on vielä tämän viikon esillä Turun taidemuseossa. Hieno näyttelykokonaisuus ja kiehtovia kuvia. Lomalla kävin katsomassa ja oli vaikea irtautua kuvien luota pois. Upea maailma.



 
































maanantai 21. elokuuta 2017

Onni on



































Onni on parvekekukat. Ja lämmin elokuu.

 

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Tilaus






























Tarve ja tilaus suunnitelmalle, järjestelmälliselle suunnitelmalle.
(ja vahvalle selkärangalle)


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Tulee lähteneeksi































Kannattaa mennä. Lähteä ja kohdata. Jaksaa.

Voi että, juuri nyt ihan vastakkainen tunne ja olo, plääh, ei huvita, antakaa mun olla, en halua. Enkä todellakaan jaksa. Matalapainetta? Liikaa sokeria? Hormoonit?

Mutta muistan silti tässä päänpuristusahdistustilassani, että ajattelin viikolla useamman kerran noita ensimmäisiä ajatuksia. Kyllä tosiaan kannattaa. Mutta aina ei myöskään tarvitse jaksaa. Sillä jotenkin vaan näihin viikkoihin mahtuu kaikenlaista, laidasta laitaan ja täyslaidallisia sitä sun tätä, hyvää ja huonoakin. 

Yhdessä hetkessä jaksaa aamulla kirmata meren rantaan ennen töitä, nähdä ihmeellistä aamun valoa, olla hiljaa kaiken sen keskellä. Toisessa hetkessä järjestää jo vuosia paikoillaan lojuneita asioita, tekee tilaa, saa aikaan enemmän kuin aikoihin. Sitten taas on niitä hetkiä, joissa asuu hillitön väsymys, on vaikeaa ajatellakaan mitään eteenpäin vievää, ylipäänsä mitään. Joskus sitä nauttii ajattomasta päivästä vailla vaatimuksia (itseltä), istuu vain parvekkeella tuolissaan, on Pakomatkalla Kyllikki Villan kanssa, ympärillä sataa, mutta on valtavan lämmin. Kuvittelee olevansa sen levon jälkeen  voimissaan, mutta ei kuitenkaan ole, sittenkin vain väsyneempi, varsinkin kun yöuni venyy liian pitkäksi. Sitten sitä yllättää itsensä jonakin täytenä päivänä kirmaamasta lenkkipoluilta, ihmeen kevyin askelin, uskoo sen jälkeen hetken verran huimiinkin mahdollisuuksiin. Tulee lähteneeksi kauniisiin paikkoihin, lempipaikkoihin, jaksaa kiivetä portaat ylös nahdäkseen, astua kirkon ovesta sisään hämmästyäkseen ja kuljeksia rannassa, laiturilla, teitä pitkin eteenpäin.

Niin se vaan on, on oloja, vierystiloja, tunnelmia, on jaksamista ja väsymistä, on kiirettä ja mahdollisuuksia lepoon, on yöt, päivät, illat ja aamut ja niissä eletään vaihtelevien mielentilojen mukaan. Äärilaitojakin on, onneksi niitäkin on, sillä vaihtelevaa, vahvasti vaihtelevaa tämä elämä kyllä on. 

Tulee taas uusi viikko. Tulee lähtöjä ja kohtaamisia, varmasti taas väsyn, mutta jonakin päivänä olen virkeä ja silloin uskon  menemiseen, siihen, että kannattaa, että kyllä minä jaksan. 

 


Alimman kuvan teoksen taitelija on Sari Kurka, näyttely esillä Mathildedalin Muuntamon galleriassa.


   

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Sellaista on ollut näinä päivinä
































Mutta tämäkin on niin tarpeen: joutenolo, oleksiminen, 
jota kukaan ei ole tarkkailemassa eikä häiritsemässä. 
Tiedän, että teen taas sitten kovemmin töitä.

Kyllikki Villa
Elämän korkea keskipäivä
Päiväkirjaromaani 1960-luvulta 


Tykkään tuosta sanasta oleksiminen, sellaista on ollut näinä päivinä, vaikka olisi ollut kyllä hirmuisen paljon muutakin, tärkeääkin tehtävää. Kyllä minä ehdin vielä, kunhan olen oleksinut kylliksi. Hyvin tarpeelliselta on tuntunut

viipyillä hiljaisissa näyttelytiloissa
nähdä pilviä kaikenlaisista vinkkeleistä
jäädä teosten äärelle ihmettelemään
seisoa lämpimässä mutta villissä tuulessa
istua parvekkeella aamukahvin ja miehen kanssa, katsella vesisadetta
innostua sohvan nurkassa sanoista, lauseista, huomata niiden aikaansaavan uusien ajatusten liikehdinnän
katsella sen villin tuulen mukana tempoilevaa merivettä, olla itse paikallaan

siis oleksia hitaasti ajassa. 





 


 

lauantai 5. elokuuta 2017

Tuulen mukana































Kaunis ja lempeä viikko. Kaiken aikaa lämmintä, sateestakin huolimatta. 
Pehmeitä tuulia, tuulen mukana lentäviä linnun sulkia, sulkia kaikkialla. 
Valmistelen, mutta en tiedä mitä. Jään siis odottamaan. 


tiistai 1. elokuuta 2017

Tästä tavallisesta arkisesta elämästä





























1.8.

M/S Zielona Gora, Itämerellä. Edellisen tunnelman jälkeen on tullut muita. Kaikista on puhuttava, jos yleensä vielä puhumme. Mistään en ole päässyt selvyyteen tällä matkalla, yhtä ja toista olen miettinyt, pari kertaa olen nauranutkin itselleni, tälle keski-ikäiselle elämänhaluiselle naiselle, jolle itse asiassa voi käydä vielä miten hyvänsä.
  On ilta, uusikuu länsitaivaalla, laiva keinuu melkoisessa aallokossa, joka on koko päivän huuhtonut alakantta. 

Kyllikki Villa
Elämän korkea keskipäivä
Päiväkirjaromaani 1960-luvulta 




Elokuu. Kiitollisena yhä jatkuvasta kesästä, tästä tavallisesta arkisesta elämästä, kaikista päässä kaahaavista tarkoista sekä epätarkoista ajatuksista. Molempia tarvitaan.

Kiitollisena myös kirjoista. Luin lomalla paljon ja yhä kuljen Kyllikki Villan päiväkirjamerkintöjen matkassa, täydellistä luettavaa juuri näihin päiviin, näihin ajatuksiin. 


 

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Syvää vihreää
































Kesän parasta aikaa, elokuu saapuu ja tulee värjäämään maiseman omakseen. 

Mutta vielä on syvää vihreää, ja niin vahvaa, että oma, tuttu voimapaikka, jossa viimeksi keväällä kävin, oli kuin ihan uusi, jännittävä kesäviidakko. Mentiin ystävän kanssa sisälle asti ja siellä oli kaikki. Linnut, pilvet, villit kukat ja ikivanhat puut. Polut olivat piiloissaan, mutta meillä oli lämmin kallio ja syvät, lennokkaat puheet. Kukkaseppeleenkin hän taikoi. 

Keväällä kirjoitin, että juuri nyt voisin asua pusikoissa. Niin, taidan olla yhäkin samaa mieltä, sillä tuo viidakko houkuttelee palaamaan ja asettumaan aloilleen. Harkitsen vakavasti, sillä arki on alkamassa ja piilolle olisi käyttöä.