sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Vapaana valoisaan aikaan


































Perjantaina olin viimein vapaana valoisaan aikaan. Tunti tuulessa, kaislikoissa ja valoisan alla näköjään riittää vapauttamaan lastit harteilta ja kuonat ajatuksista. Siirtymäriitti arjesta vapauteen, sellaisen pitäisi olla jokaviikkoinen rutiini. 

Oli myös teatteria. Paikallisessa menee vallan huikea musikaali Jekyll & Hyde, oi mahdoton miten hieno kokonaisuus! Piti kyllä tiukassa otteessa kaiken aikaa, näyttelijätyö oli ihailtavaa ja musiikki toimi upeasti. Peter Nyberg veti pääroolin todella taidokkaasti, hengästyttää vieläkin! Suosittelen lämpimästi, vielä ennätät katsomaan. Ole kuitenkin nopea, osa näytöksistä on jo loppuunmyyty. 

Olen myös nauttinut musiikista, neulonut sekä pakoillut vettä ja räntää sohvan nurkassa. Kaikkea hyvää ja tarpeellista on siis ollut, alan olla valmis muutamaan lisävapaapäivään arjestani. Niiden aikana tehdäänkin sitten ihan toisia töitä.





torstai 16. marraskuuta 2017

Toisaalla






















































Haaveilen karkumatkasta, olla poissa, läsnä toisaalla, tavoittamattomissa. Tulla toki takaisinkin, mutta ei ihan heti. Kaipaisin rahtilaivaa, montaa päivää, viikkoakin meren maisemassa, perillä sitten kun olisi perille tulon aika. Sellaisessa Kyllikki Villa-hengessä, tiedäthän.





sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Ei huvita
































Jotenkin aika pimeää. Tuntuu, että se tunkee joka nurkkaan ja sopukkaan, heti pienenkin valon välähdettyä. On vähän vaikeaa nähdä. Ympärille, itsestä ulos, eteenpäin. Yli, yli!

Väsyttää enimmäkseen, unirytmi sekaisin. Nukahdan yhdeksältä, herään viideltä. Sentään nukun, sehän on hyvä. No, olen ollut kipeänäkin. Stressaan turhaan, sanovat. Miten olla stressaamatta, tiuskaisen takaisin. Ja mistäkö stressaan? No ennenkaikkea kaikesta. 

Tämä ei ole mun vuodenaika, ei vaan ole. Tästä tammikuun puoleen väliin mieluiten pakenisin kauas, olisin lomalla (voisin  hyödyntää edes päivän hetkellisen valon sellaiseen, mikä on tärkeää) tai sitten vaan nukkuisin kaiken yli. 

Neulominen tuottaa iloa ja hivenen intoakin. Muita ihania marrassukat täällä meneillään, jo paljon pitemmällä kuin kuvassa (kun sitä kuvausvaloa ei ole!) ja muutama muukin työ tekeillä. Olen niistä tosi onnellinen. 

No niin. Siis käsityöt joo, tekeillä, hyvä hyvä. Liikuntaa ja ulkoilua tarvitsisin, mutta ei huvita tuolla pimeydessä vaeltaa. Sisäliikuntaa ehdotat? Ei huvita sekään. D-vitamiinia? Pitäisi hakea. C tekisi kai myös hyvää. Asennemuutos? Joojoo. 

Välillä pitää saada vinkua. Kiitos. 


    

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Kalliot aallot kalliot































Mainitsin tuolla aiemmin merikaipuun. Sellainen on ollut minussa aina olemassa. Säännöllinen meren näkeminen on tarve, on rauhoittavaa, elintärkeääkin hakeutua horisontin ääreen.

Syyskuussa tein upean reissun Bäron saarelle. Meri ja kaikki ne upeat kalliot jäivät minuun vahvasti kiinni ja kaikki siellä koettu vaikuttaa yhä. Oikeastaan vasta nyt alan päästä jyvälle siitä, miten iso merkitys reissulla minulle olikaan. Kuvat sieltä tuntuvat aarteilta, selaan niitä silkkihansikkain ja löydän joka kerta niistä jotakin uutta. Nämä meripostit ovat siis vasta alkamassa täällä, kaiken sulattelun jälkeen, hitaasti kuten aina. 

Paluumatkalla yhteysaluksella Enklingestä Brändön saarelle aloin neulomaan sukkaa. Harmaata ja sinistä, sinistä ja harmaata, kalliot aallot kalliot. Niistä tuli ehkä parhaat ikinä. Ne jalassa olen siellä, vapaana kallioilla, aaltojen vierellä, kallioilla.


J, kiitos kuvasta!




























lauantai 4. marraskuuta 2017

Yli

































Ja sitten on kuvia ja hetkiä ja tunnelmia, joiden voimalla lennetään pimeän yli. 





maanantai 30. lokakuuta 2017

Meri




























Kaipuu.
 

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Enemmän valveilla
































Talviaikainen herätys.

Vettä sataa tuutin täydeltä jo toista päivää, ensilumen ja pienen pakkasen häiveen hetkellinen valo ja kauneus ovat tiessään. Huomasin, että lokakuu on jo lopuillaan, marraskuu astumassa sisään. Kunpa se voisi olla jäätynyt ja pimeydessäänkin kaunis, sellainen oikea ja vahva. Märkää sadetta ei enää oikein jaksaisi. 

Tuntuu, että olen oppinut taas lisää, nyt sellaista keskittymistä ja rajaamista paljon ympäröimänä. Hieno tunne, kun huomaa suoriutuvansa asioista ja tehtävistä homma kerrallaan. Ainakin ajoittain. Kaiken kattava kaaos päässä on toki sekin yhä totta ja läsnä, mutta huomaan, että on tilanteita, joissa jo oikeasti osaan hallita omaa olemistani, sulkea ylimääräisen pois. Olen ihan hirmuisen kiitollinen siitä.

Silloin kun tekee ja tapahtuu paljon, haluaisi vielä paljon enemmänkin. Mennä, nähdä ja kokea, on yhtäkkiä jotenkin enemmän valveilla. Sitten on kuitenkin taas rajattava. Kaikkea ei voi vaikka haluaisi. Paikallaan pysyvät päivät ovat happea, jolla mennään sitten taas kaiken tapahtuvan yli täysillä. Niihin päiviin tulee asettua kunnioituksella ja kehystää ne kullalla. Tehdä niistä se teos, joka jäi toisaalla näkemättä. 

Menenkin tästä hakemaan kultamaalini esiin.